Miten meni noin niinkuin omasta mielestä?

Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu. 

©  Tove Jansson

Luulin vuosia olevani huono häviäjä. Koska vihasin vihaan niin paljon sitä häviöstä seuraavaa pettymystä. Tyhjyyttä, epätoivoa ja ahdistusta, kun jokin ei mene yhtään niinkuin sen pitäisi mennä.

Ja minä todellakin olen hävinnyt ja epäonnistunut. Usein. Urheilussa, elämässä, rakkaudessa, työpaikoissa ja leikkimielisissä vedonlyönneissä. Olen myös tehnyt virheitä, pienempiä ja suurempia. Todella monta. Epäonnistunut ja kiroillut ja vaipunut suoranaiseen epätoivoon kun taas yksi ovi sulkeutui nenäsi edestä ja joku toinen sai sen unelmieni työn minkä niin halusin ja tarvitsin.

Tai kun en taaskaan uskaltanut ajaa pyörällä riittävän nopeasti sitä tiukkaa mutkaa kapealla polulla. Päätyen pusikkoon täydellisen käännöksen sijaan. 

Aina kaikilla muilla on myös paljon luetummat blogit ja seuratummat Instatilit ja paremmat kuvat. 

Ja voi pojat ja tytöt en pidä siitä tunteesta. Häviämisestä, epäonnistumisesta, pettymyksestä. Samalla kun oikein mikään ei onnistu. Mutta. Tällä epäonnistumisten määrällä en suinkaan ole huono häviäjä. Ennemminkin todella hyvä. Sekä häviämään, että nousemaan vastoinkäymisten jälkeen ylös ja jatkamaan siitä mihin jäin ihan uudella tarmolla.  

 Ai miten, kysyt? 

Tiina Kivelä Creative

Sanotaan miten urheiluharrastukset ovat hyviä sekä nuorille että aikuisille, sillä samalla kun ne (toivottavasti) tuovat onnistumisia ja osoittavat mitä määrätietoisella toiminnalla ja harjoittelulla voi saavuttaa, ne myös opettavat miltä (toistuvat) pettymykset ja häviöt tuntuvat.

Töiden ja muun elämän rinnalla urheilu – kuten toki moni muukin harrastus ja esimerkiksi matkailu– tuo elämään vaihtelua, toisenlaista sisältöä ja tasapainoa. Joka taas auttaa vielä hieman paremmin käsittelemään pettymyksiä ja häviöitä joka alueella, ja säilyttämään tarvittavan nöyryyden voiton hetkillä. (aiheesta on puhunut ja kirjoittanut mm. Aki Hintsa ja lukemisen arvoisia ovat myös Sheryl Sandbergin ja Adam Grantin kirja Option B ja Brené Brownin kirja Braving the Wilderness.)

Epäonnistuminen ei ole kivaa. Mutta se ei tarkoita että olisi myös huono häviäjä. Se vain tarkoittaa että tällä kertaa ei onnistunut. Syystä tai toisesta.

Ja olen huomannut – itsenikin yllättäen – kuinka epäonnistuessani en hetkellistä lamaantumista ja parhaimmillaan parin päivän kiroilemista ja peiton alla lymyilyä lukuunottamatta lannistu kokonaan. Ehei, minähän olen paraskin opportunisti. Melkein nipsumainen (uuden Muumilaakson Nipsu on muuten aivan hemmetin onnistunut hahmo) höhlä. Joka kömpii kuopasta ylös, karistaa tomut ja suuntaa kohti seuraavaa pettymystä onnistumista moninkertaisella tarmolla. 

Osaltaan näin koska sisu – tietysti–  ja toisaalta koska haluan vain yksinkertaisesti saada mitä haluan ja tarvitsen. Koska haluan saavuttaa ja tehdä hienoja juttuja tällä ainutlaatuisella elämälläni. Ja koska vaikka esimerkiksi onnistumiset työelämässä ovat tarpeen jotta saan vuokran ja ruoat maksettua myös ensi kuussa, on minulla elämässäni myös muita asioita joissa onnistun, osaan ja menestyn. Toivottavasti. Aina välillä… Ehkä… 

Sisua tutkinut sosiaalipsykologi Emilia Lahti määrittelee, että sisu on toisaalta psykologista kapasiteettia, joka auttaa nousemaan yli sen hetkisten voimavarojen, toisaalta eräänlainen toiminnan tahtotila.

© Jussi Pylväs, Yle

 

Tiina Kivelä Creative Matterhorn

Tässä minua on ehdottomasti auttanut muiden ihmisten tuki, kannustus ja rakentava kritiikki (kunnia sille joka sen ansaitsee ja laadukasta v*ttuilua silloin kun on sen paikka). Lisäksi, minut on jo pienenä pukattu kouluun ja eteenpäin hiihtoladulla (kiitos vanhemmat) oppimaan kuinka kivaa ja vaikeaa se kaikki on. (siperia opettaa)

Pyrin myös aina olemaan tietoinen siitä mitä olen jo saanut ja saavuttanut. Ja lisäksi ihan tarkoituksella pitämään kiinni opportunismistani; siitä uskosta miten lähes aina jossain odottaa uusi mahdollisuus johon tarttua ja joka tarvitsee minunkin (työ)panostani. Koska jos ja kun on jo saanut näin paljon ja päässyt näin pitkälle, niin eikai sitä kannata pysähtyä niin kauan kuin energiaa ja mahdollisuuksia riittää. 

Tympeimmillä hetkilläni ajattelen siis miten olen esimerkiksi juossut yhden maratonin. Kirjoittanut hyväksytyn gradun tavoiteaikataulussa. Muuttanut Sveitsiin. Juossut yhden Stravan ylämäkisegmentin kruunun arvoisesti. Ollut edes hetken jonkin toisen rakkauden ja välittämisen arvoinen. Yms. 

Tunnen myös – suomalaiselle epätyypillisesti, ainakin näin julkisesti lausuttuna – vähän myös ylpeyttä siitä että vaikka miten vastustaisi ja vaikka miten monta kertaa olisin jo epäonnistunut ja vaikka miten hävettäisi oma tumpelointi, kuitenkin ilmestyn paikalle ja yritän myös jatkossa.

Miten meni noin niinkuin omasta mielestä? Rehellisesti vastattuna: Hyvin.

Aina ei voi voittaa tai onnistua. Joskus (aika usein) joku toinen vain on parempi ja/tai sinä oikeassa paikassa väärään aikaan tai väärään aikaan oikeassa paikassa. 

Mutta kukaan muu ei juossut sitä maratoniani. Tai kirjoittanut graduani. Myöskin se joka sai sen työn mitä vuosi sitten keväällä havittelin olisi ollut näinä aurinkoisina päivinä kuvissa siellä ankeassa avotoimistossa.

Kun minä katselin ja kuvasin näitä vuoria ja jäätiköitä. 

Että ei kai tässä, ehkä joskus pääsen jopa tuonne Matterhoninkin huipulle.

Jossa toivottavasti en sitten epäonnistu. Kaikkialla kun ei kannata hävitä edes hyvin.

Tiina Kivelä Creative Disappointment


Missä : Sveitsin Pontresina ja Zermatt hetki täydellisen epätoivon jälkeen

 

Please leave your comments here – Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.