Kun juostaan, juostaan kunnolla – Jungfrau Marathon 2017

Tiina Kivelä

Maratoonari tässä hei. Vihdoin virallisestikin.

Kaksi viikkoa sitten juoksin (ja kävelinkin hieman) Jungfrau Marathonin Sveitsissä, entisillä kotikulmilla. Ja koska mahdollisuus kerran oli, valitsin tietysti ensimmäiseksi täyspitkäksi maratonikseni Neitsyt Maratonin. 42.195 km ja 1’829 metriä ylämäkeä sopi hyvin tavoilleni (hullut ideat – because why not) ja oli loppujen lopuksi aivan hemmetin hieno kokemus.

En suosittele samaa ihan kaikille, mutta näemmä on myös mahdollista juosta maraton, vieläpä yhdellä raskaimmista reiteistä, erikseen treenaamatta. En ole enää vuosiin harjoittanut tavoitteellisesti kestävyyskuntoani (vaikka toki entisen kilpasuunnistajan pohja minulla onkin, toim. huom.) ja viikko ennen maratonia surffasin vielä Marokossa (josta hankin myös jalkaani ilkeät haavat jotka aiheuttivat jälkikäteen hieman vakavampiakin ongelmia joiden vuoksi en suosittele maratonia minkäänlaisten vammojen kanssa).

Mutta niin vain varhain aamulla, syyskuun yhdeksäntenä 2017, nousin ylös vanhassa kotitalossani Interlakenissa ja käppäilin vanhaa työmatkareittiäni lähtöviivalle. Lähtölaukauksen jälkeen jatkoinkin sitten sen reilut 42km enemmän ja vähemmän ylämäkeen, ohi entisen kodin ja muistojen, yllättävän kevyin askelin. Aina maaliin asti.

En ehkä treenannut juuri tälle maratonille, mutta kiitän kyllä nyt jälkikäteen kaikkia niitä treenitunteja ja aktiivista elämäntapaa vuosien saatossa, jolla tällainen treenaamatta maaliin -suoritus toteutettiin pahemmitta ongelmitta. Olen aina kyllä halunnut kokeilla maratonin juoksemista ja tähänkin suoritukseen motivoin itseäni hyväksi todetulla anteeksiantavaisella teemalla; eli tärkeintä oli seisoa viivalla oikeaan aikaan ja yrittää päästä niin pitkälle kuin hyvältä tuntuu.

Olen aiemmin juoksut muutaman puolimaratonin ja Lidingöloppet 30k’n, mutta koskaan en ole yhtäjaksoisesti juossut tai edes kävellyt numero rinnassa yli kolmea tuntia, joten kaikki varsinkin sen kolmen tunnin päälle olisi ja oli ihan kunnon saavutus. Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen ajattelinkin paljon sitä miten en koskaan ole juossut niin pitkälle ja jokainen askel siitä eteenpäin oli askel pidemmälle kuin koskaan ennen. Tunne maalissa, kohmeisin sormin olutmukia puristaessani, oli siis aika voittamaton. Minä tein sen, suurimman saavutukseni tähän asti, ja nyt vain suurempia unelmia kohti.

Jungfrau Marathon

Jungfraun maratonia mainostetaan maailman kauneimmaksi maratonreitiksi ja onhan se, toinen kotini vieläpä, aivan älyttömän epätodellisen kaunis paikka. Interlakenista itse Jungfrau vuoren huipulle asti.

Tällä kertaa maratonilla ei kuitenkaan saatu nauttia maisemista, sillä pilvet roikkuivat alhaalla ja peittivät näkyvyyden sekä itse Jungfrau vuorelle, että Wengenin kylän jälkeen oikeastaan pidemmälle kuin muutama kymmenen metriä eteenpäin. Lisäksi taivaalta – tai siis niistä pilvistä – tuli enemmän tai vähemmän vettä koko matkan ajan; mutta ei sentään lunta, jota oli jo satanutkin maalialueelle muutama päivä aiemmin (lumi oli kuitenkin onneksi sulanut kisaan mennessä ja asteet pysyisivät plussan puolella). Lappilaistahan ei toki viileä sää haitannut (hapekasta!) – paitsi maalissa, kun kohmeisin käsin yritin pidellä yllä mainittua olutmukia ja muita härpäkkeitä.

Saunaa oli ikävä, mutta onneksi suihku tarjoili tulikuumaa vettä ja kohmeiset sormetkin palautuivat nopeasti normitilaan muiden kehonosien kanssa.

Kokonaisuudessaan itse maraton ja palautuminen siitä meni yllättävän kevyesti ja jo maratonpäivän iltana sain jo helposti käveltyä paikalliseen kantapaikkaan ja nosteltua muutaman oluen lisää, samalla kun paistattelin kavereiden kehujen keskellä. Että vaikka suomalaisena ei kai saisi paljon itseä kehua, niin pakko sanoa että aika ylpeä olen itsestäni ja tästä kehosta ja mielestä.

Olen aiemmin pelännyt ja edelleen välttelen puhtaita kaupunki (=100% asfaltti ja tasamaa) maratoneja, koska pelkään miten hajalla jalkani olisivat sellaisen jälkeen. Tiedän, varsinkin nyt, että minulla olisi tarvittava fysiikka ja fysiikka jopa nopeampivauhtiselle kaupunkimaratonille, mutta silti luulen että minulle sopivat tämänkaltaiset polku-ja vuorijuoksut paremmin. Tällaiset, joissa on paljon jotakin extraa kalliin osallistumismaksun vastineeksi, ja jossa rasitus jakautuu tasaisemmin koko keholle.

Tarvitsen vaihtelua ja kunnon haasteita, en monotonista ennätysaikojen tavoittelua. Vaikka kyllä tuo Stravakin jo houkutteli että enkö jo haluaisi kokeilla parantaa tätä ennätystäni? No, jos nyt odotetaan sinne ensi vuoteen ainakin. Vaikka en suljekaan pois mahdollisuutta hiihtää jokin maratonmatka jo tänä talvena. Tai kiivetä se Jungfrau vuori ennen ensi syksyä.

Koska myönnettävä on, tähän touhuun jää helposti koukkuun.

 

Tiina Kivelä