• BLOG
  • Jungfrau Marathon 2017 – I Did It And Here Is How

    Tiina Kivelä

    It’s now two weeks since my biggest achievement so far – Jungfrau Marathon 2017, in time 5:15:06. And I thought it would be good time for my first ever marathon rep, so read on if you are interested why and how I did it.

    Die Schönste Marathonstrecke Der Welt (The Most Beautiful Marathon Course In The World) didn’t give the best views this time, but it was an amazing experience still. Other runners might have different views but I didn’t really mind that the 42.195 km and 1’829 meters altitude difference went in rain and clouds (no sight of Jungfrau mountain itself) since I knew by then the hoods like my own pockets. With the help of fog I also got lost in the runners high and could focus more on the running itself. And so I did it and finished my first ever marathon (funnily enough the Virgin Marathon) in time: 5:15:06. Though the time didn’t really matter – all I wanted to do was to finish that bastard and do something I’ve never done before. And enjoy it.

     

    week before I went surfing in Morocco

     

    True to my adventurer self, I never really did any specific marathon training for this. A week before the marathon I went surfing in Morocco and even drank a beer the night before (better not to do any dramatical changes, I thought). Last year, I walked the uphill from Lauterbrunnen and Wengen to Kleine Scheidegg, and I’ve done a 11h hike this year. Basically, I knew what was ahead of me. And I’ve been running and training, one way or another, almost all my life. I don’t know if I’m average or not, most likely not, but I do know I have good physics, active lifestyle, and I’ve ran few half’s and Lidingöloppet 30k. Theoretically, running that far (and walking the uphill) shouldn’t be a problem for someone like me. Nevertheless, I wouldn’t suggest the same method to anyone else. Expect the mental part; that even when you’re afraid and feel the challenge is a bit too big (I was damn scared and doubting myself a lot pre-race), you should do it, or at least try.

    I had and still have nasty wound (from Morocco) in my foot and it did hurt before the start. And I did doubt almost everything. However, I decided to show up and try. And look how far it got me! After the 30k mark I just kept thinking how I’ve never ran that far at once, and every step and meter after that was a little achievement. Finally, I went and finished that bastard and got that cool finisher shirt and free beer. And an important life lesson.

    Tiina Kivelä

     

    I’ve heard one should have a marathon soundtrack, but I chose to run without music, and just get lost in my thoughts and experience the runners high fully. And it was a good decision – I had nice 5h+ to reflect, on the experience itself and everything around me. In the beginning, I ran past my old home. And then past the houses and streets where I’ve been both incredibly happy and dramatically sad. I run past the beautiful villages of Lauterbrunnen and Wengen with cheering crowds, and up to Kleine Scheideggen, where I experienced the most fun and magical ski season last winter. Some parts of the track I’ve even skied down, or went sliding on our way to the office Christmas dinner (first and last for me).  Simply, there were many memories, good and bad, along the way to keep me occupied besides the running itself, and all the time I had the feeling I was home. And enjoying it.

    It was also fun to be back racing; pick up my number from the race centre and feel the familiar atmosphere of a big sporting event. A dose of excitement, a bit of fear and a lot of joy and admiration for the ones who do it faster or who do it despite whatever difficulties they have. I might never get back to regular racing, but I do enjoy going back to the old familiar things from time to time. It feels good to know what you are doing and be a bit nostalgic for the previous events and past experiences. Some do rock’n roll, I do sports. Or well, I do both…

     

    sauna would have been nice

     

    In the end of the race, the last 10k in the clouds and cold rain, my hands were freezing and it was difficult to hold the beer I was handed in the finish. On the other hand, the weather must have been good for me especially – I’m used to perform well enough in cold, though I have to admit I missed sauna a bit a lot at the finish.

    Later thinking, I do regret I didn’t have extra hands nor any support taking a good after the race pic of me (and hold my beer); but that doesn’t really matter as long as I managed to do the marathon itself. All by myself. The greatest and very important achievement of my life so far. And you know, when you do something like this, you pretty much feel you can do almost anything and the new ideas skip few levels when getting crazier than the marathon. I’m not sure if the next big idea will be another marathon, ultra mountain marathon, or maybe climbing up the Jungfrau mountain. But whatever it will be, it will be amazing. And challenging.

    In the end I also want to say that in addition to the experience itself, Jungfrau Marathon really was worth the money (second hand entry from my friend 100CHF); it was well organized and service and add ons were good quality. Swiss quality. Especially with the SBB partnership the entry really pays off, if the marathon itself doesn’t. It’s one of the toughest and most beautiful marathon courses in the world (with good weather it really provides with amazing views) and the organization is marvelous, though there were little hick-ups with the services after race (fyi, critique has been communicated directly to the organization and hopefully next year this part works well too). I can really recommend the race for anyone fit enough; it’s a nice event for spectators too, but I’d recommend you to consider first the running and only then the spectator / support act part. And two weeks after, I have to say that the best part of this kind of thing must be the superhuman feeling you get after finishing it without bigger problems. You sure you don’t want to experience that?

    Even though I may sound vain, it doesn’t really harm that others are so amazed of my wonder woman skills and endurance after something like this. It was really fun to walk almost normally to the local bar in Interlaken after the race and meet my friends who didn’t run the race. Yes, I had done the craziest thing that day, though I have to give them the credit to be overall awesome people and excelling in other things. They you might not run marathons, but you do better in managing and organizing and climbing mountains and raising kids and just being overall badass people. Long distance running might be my thing, but there are many other cool things you can do too. And everyone has their own struggle(s). Remember that and just do what makes you happy. And enjoy your achievements; I sure do enjoy mine now.


    Ps. If you have some amazing marathon/mountain running/nordic skiing marathon/whatever similar event to suggest, feel free to comment and help me maybe invent a new goal for next winter/year.

    PPS. My running data can be found in Strava in here.


    Tiina Kivelä


    FI:

    Epävirallinen Kisaraportti – Jungfrau Maraton 2017

    Maratoonari tässä hei, pitkästä aikaa suomeksikin. Kaksi viikkoa sitten juoksin (ja kävelinkin hieman) Jungfrau Maratonin Sveitsissä, entisillä kotikulmilla. Ja koska mahdollisuus kerran oli, valitsin tietysti ensimmäiseksi täyspitkäksi maratonikseni Neitsyt Maratonin. 42.195 km ja 1’829 metriä ylämäkeä sopi hyvin tavoilleni ja oli loppujen lopuksi aivan hemmetin mukava kokemus.

    En suosittele samaa kaikille, mutta näemmä on myös mahdollista juosta maraton, vieläpä yhdellä raskaimmista reiteistä, erikseen treenaamatta. Viikko ennen maratonia surffasin vielä Marokossa, josta hankin myös jalkaani ilkeät haavat, jotka saivat pohtimaan ideani järkevyyttä toden teolla vielä lähtöviivallakin. Mutta niin vain varhain aamulla, syyskuun yhdeksäntenä, nousin ylös vanhassa kotitalossani ja käppäilin vanhaa työmatkareittiäni lähtöviivalle. Lähtölaukauksen jälkeen jatkoinkin sitten sen reilut 42km enemmän ja vähemmän ylämäkeen, ohi entisen kodin ja muistojen, yllättävän kevyin askelin.

    En ehkä treenannut juuri tälle maratonille, mutta kiitän kyllä nyt jälkikäteen kaikkia niitä treenitunteja ja aktiivista elämäntapaa vuosien saatossa, jolla tällainen treenaamatta maaliin -suoritus toteutettiin pahemmitta ongelmitta. Olen aina kyllä halunnut kokeilla maratonin juoksemista ja tähänkin suoritukseen motivoin itseäni hyväksi todetulla anteeksiantavaisella teemalla; eli tärkeintä oli seisoa viivalla oikeaan aikaan ja yrittää päästä niin pitkälle kuin hyvältä tuntuu. Olen aiemmin juoksut muutaman puolimaratonin ja Lidingöloppet 30k’n, mutta koskaan en ole yhtäjaksoisesti juossut tai edes kävellyt numero rinnassa yli kolmea tuntia, joten kaikki varsinkin sen kolmen tunnin päälle olisi ja olikin aikamoinen saavutus. Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen ajattelinkin paljon sitä miten en koskaan ole juossut niin pitkälle ja jokainen askel siitä eteenpäin tuntui pieneltä saavutukselta. Puhumattakaan tunteesta maalissa, kohmeisin sormin olutmukia puristaessani. Minä tein sen, suurimman saavutukseni tähän asti, ja nyt vain suurempia unelmia kohti.

    Jungfraun maratonia mainostetaan maailman kauneimmaksi maratonreitiksi ja onhan se, toinen kotini, aivan älyttömän, epätodellisen kaunis paikka, Interlakenista itse Jungfrau vuoren huipulle asti. Tällä kertaa maratonilla ei kuitenkaan saatu nauttia maisemista, sillä pilvet roikkuivat alhaalla ja peittivät näkyvyyden sekä itse Jungfrau vuorelle, että Wengenin kylän jälkeen oikeastaan pidemmälle kuin muutama kymmenen metriä eteenpäin. Lisäksi taivaalta tai siis niistä pilvistä tuli enemmän tai vähemmän vettä koko matkan ajan; mutta ei sentään lunta, jota oli jo satanutkin maalialueelle muutama päivä aiemmin (lumi oli kuitenkin onneksi sulanut kisaan mennessä ja asteet pysyisivät plussan puolella). Lappilaista ei myöskään viileä sää haitannut (tai siis, ei saa haitata – lappilainen nainen kestää, kaiken, ehkä, suurempia valittamatta); paitsi maalissa kun kohmeisin käsin yritin pidellä yllä mainittua olutmukia ja muita härpäkkeitä. Saunaa oli ikävä, mutta onneksi suihku tarjoili tulikuumaa vettä ja kohmeiset sormetkin palautuivat nopeasti normitilaan muiden kehonosien kanssa. Kokonaisuudessaan itse maraton ja palautuminen siitä meni yllättävän kevyesti ja jo maratonpäivän iltana sain jo helposti käveltyä paikalliseen ja nosteltua muutaman oluen lisää, samalla kun paistattelin kavereiden kehujen keskellä. Että vaikka suomalaisena ei kai saisi paljon itseä kehua, niin pakko sanoa että aika ylpeä olen itsestäni ja tästä kehosta ja mielestä..

    Olen aiemmin pelännyt ja edelleen välttelen puhtaita kaupunki (=100% asfaltti ja tasamaa) maratoneja, koska pelkään miten hajalla jalkani olisivat sellaisen jälkeen. Tiedän, varsinkin nyt, että minulla olisi tarvittava fysiikka ja fysiikka jopa nopeampivauhtiselle kaupunkimaratonille, mutta silti luulen että minulle sopivat tämänkaltaiset polku-ja vuorijuoksut paremmin. Tällaiset, jossa on vähän tai siis paljon jotakin extraa kalliin entryn vastineeksi, ja jossa rasitus jakautuu tasaisemmin koko keholle. Tarvitsen vaihtelua ja kunnon haasteita, en monotonista ennätysaikojen tavoittelua. Vaikka kyllä tuo Stravakin jo houkutteli että enkö jo haluaisi kokeilla parantaa tätä ennätystäni? No, jos nyt odotetaan sinne ensi vuoteen ainakin. Vaikka en suljekaan pois mahdollisuutta hiihtää jokin maratonmatka jo tänä talvena. Tai kiivetä se Jungfrau vuori ennen ensi syksyä.

    Kommenttiboksissa tai emaililla saa mieluusti jakaa muitakin maratonkokemuksia tai suositella seuraavaa isoa haastetta minulle. Koska myönnettävä on, tähän touhuunhan jää helposti koukkuun.

     

     

     

     

  • BLOG
  • GETTING SPACE: LAPLAND

    Tiina Kivelä

    I’ve finally made my way to the better (northern) side of the Arctic Circle, the real Lapland. More precisely, I’m typing this from a hotel lobby(when the WiFi doesn’t reach your room, in 2017) in Saariselkä fell resort, where I’m about to run some 15km+ today and tomorrow. While trying to adjust to the landscape which is so enormous and flat. And to the sky which is so big that it’s impossible to describe. You have to feel it.

    Talking about feelings, it’s strange to be back. I guess it’s like with the altitude – you shouldn’t rush to it but let yourself slowly adjust to a different kind of life. Or then you end up like me now… The whole body aching from making my way from sweaty Switzerland to the chilly Lapland on Wednesday after one hour sleep (the 1st of August party was definitely worth the tiredness though). I even had 3 checked in bags and 4 pieces of hand luggage with me (don’t tell the airline; I still don’t know how I did it). Whoopsie.

    And like that wouldn’t have been enough, during the two days in Lapland I’ve already found myself working, orienteering (our family likes to gather in forests) and meeting Santa and stumbling on the rocky paths to acquire some bad ass bruises and scratches (it seems to be that the less risk there is, like 2000m cliff by the trail, the more I stumble). I am rushing with this and feel dizzy, even though I should know better. But if I concentrate on the distance, look at the horizon far far away and think how far the mountains are… I’m not sure if I really want to think about the distance right now.

    Though it’s not so bad really, to slow down. What Lapland lacks in weather, mountains, urban settings and a number of people, it compensates with space, wilderness, freedom and sauna. And the reindeer paths, windy and rarely leading to anywhere, make me think that those creatures seem to know something crucial about freedom. How it’s not about the destination really, but about the journey. Or they are just lost and simply don’t care. Either way, let’s enjoy the ride, whatever speed.

    Now I have to run to run, but please be tuned for more Lapland stories. The map below will also acquire more content soon. Take care, stumble less, and see you later!

     


    FI: TERVEISIÄ LAPISTA

    Olen vihdoin löytänyt tieni taas napapiirin paremmalle eli pohjoispuolelle. Kirjoitan tätä Saariselältä hotellin aulasta (2017 ja hotellin WiFi ei yllä huoneessa kynnystä pidemmälle – not for remote work this place), jossa odotan tunturisuunnistuksen ensimmäisen kilpailupäivän lähtöajan koittavan. Viikko tähän asti on ollut aikamoista haipakkaa ja reilut 15km juoksua lauantaina ja sunnuntaina sopii hyvin kaavaan.

    Tiistaina aamuyöhön Sveitsin kansallispäivää tanssattuani suuntasin tunnin yöunien jälkeen keskiviikkona helteisestä Sveitsistä kolmen sisäänkirjatun laukun ja neljän käsimatkatavaran (älkää kertoko Finnairille, en itsekään oikein tiedä miten sen tein) viileään Lappiin. Ja täällä olen vajaan kolmen päivän aikana ehtinyt jo tavata joulupukin, käydä kolmessa eri saunassa, suunnistaa (perheellämme on hyvin metsäiset kohtaamispaikat) ja kompuroida yhden tunturin kivisellä polulla (näemmä mitä vähemmän riskejä, kuten kahdentuhannen metrin pudotus polun molemmin puolin, sitä kömpelömpää meno).

    Pitkän Sveitsin kauden jälkeen Lappi on henkeäsalpaavan tyhjä. Avoin, laaja ja hiljainen. Taivas  on sanoinkuvaamattoman suuri, sitä ei vain voi kuvailla sanoin; se on tunne. Ja tunturit… Noh, söpön matalia ja kumpuilevia.  Vuoria ja lyhyitä välimatkoja on ikävä, ja niitä etelän lämpimiä piemitä öitä. Toisaalta, Lappi korvaa osaltaan mm. kaikella tällä tilalla, saunoilla ja mutkittelevilla poropoluilla, jotka muistuttavat että loppujen lopuksi on aivan sama minne on menossa ja kuinka pitkä matka on. Tärkeintä on se itse matkanteko.

    Vaikka en olekaan ihan varma siitä onko poroilla mielessään mitään niin filosofista. Ehkä he vain ovat hukassa ja eivät vain välitä. Noh, molempi parempi ja nautitaan nyt siitä matkasta. Oli vauhti mikä tahansa.

    Alla oleva kartta tulee myös saamaan lisää sisältö matkani varrelta. Ja lisää lappitarinoita luvassa kunhan selviän nyt tästä ensimmäisestä viikosta ehjänä, joten pysykäähän langoilla jos kiinnostaa. Palataan asiaan ja yritetään olla kompuroimatta liiaksi siihen asti.


  • BLOG
  • REALITY CHECK ON DIGITAL NOMADISM

    Tiina Kivelä

    As already mentioned, my life is experiencing some major changes these months. And there’s some amount lots of reflecting happening on the side. In-between the planning and booking and packing. And crying. It’s not easy but to keep this as honest as I want, I have to say that this girl is catching feelings. Which I think is quite a natural side-effect of a major life change and digital nomadism. Or I’m just getting old.

    I’ve now realised that I got carried away with my life and struggles for few years, cutting off many of my old hobbies and habits and disconnecting from many of the familiar things. Things just didn’t feel right and so I readjusted my settings, to move more successfully (and happily) towards my dreams. And in Switzerland (one big dream came true this way, btw) it all culminated, like in a great movie-like final. Boom! I know I’m repeating myself, but mountains really help to put things and thoughts in their real place.

    JUST F*CKING DO WHAT MAKES YOU HAPPY

    In Switzerland, I cut off the rest and readjusted almost everything. After coming to the conclusion that when the comforts of conventional “normal” life (let’s have a quiet moment for our generation) weren’t available, I better concentrate on making the best out of the things I could control. And so I set on creating the best possible lifestyle, while doing my best to stay sane and focused in the madness of startup world (that required some struggle too, but I survived and learned so much).

    All this helped me to look at things from a new perspective, and after identifying the essential and eliminating the rest I’m now in the middle of reconnecting with the parts which make me happy. Things and activities like travelling, running, skiing, training (for something, setting goals etc.), wandering in woods, writing, reading, drawing, knitting etc. Even work. I also do my best to take the life at it comes to me now. Not taking it too seriously, but caring enough still. I’m also rooting for something, for the lifestyle, people and places; though I still haven’t found the place, maybe I don’t even need to – maybe that’s not really for me.

    And in the mountains, even in Zürich, the life, the dream, proved the be better than I ever imagined it would come to me.  Now it finally feels right again, most of the time.

    Tiina Kivelä

     

    LIVING THE LIFE IN BETWEEN

    Finally, when the sh*t is back together (pardon my french, mom), it’s good to go back to Lapland for a while. Though the heart is and stays in the mountains, waiting for me to come back with the return ticket for another offseason (off for tourists, on for us). And yes, sometimes it feels quite absurd, this lifestyle of mine. Kind of a version of digital nomadism.

    A friend even said I sound like an emo kid with my complaints notions of being always in between, having too much stuff for which I have no place etc. (yes, just champagne problems). Deep down I know I’m crazy with the complaints though; I have so little to complain really. Nevertheless, I don’t wanna pretend and say I wouldn’t be scared and stressed and bit out of place most of the time. This really isn’t lightweight.

    So sometimes it’s important to get a little out of place. And not do what is expected of us. To surprise people, disappoint them, break things off, make mistakes, and live your life

    © Garance Doré

    When in doubt and stress (and when not in the mountains) I try to listen and read as much I can, especially comforting and motivating words. Like this: Alex Honnold by Jimmy Kimmel Live. It looks easy and crazy when he does what he does, but for him, it’s all about practice, preparation and hard work. And fun; something which makes him genuinely happy. We all don’t need to free solo El Capitan but we may and can define our own epic adventure levels and goals. And then go for them.

    Tiina Kivelä

    NOMAD IN TRANSIT – REALITY CHECK

    These weeks, in between exploring liveable Zürich (it’s been great, btw) I’ve been booking tickets, finishing previous projects and making the first plans and preparations for new ones. And had few meltdowns, trained, jumped head first into the river few times, eaten, slept and spent time with friends. Most of the days I wake up almost in a panic, heart beating and mind running over all the things I need to do and decide and take responsibility of. But then I try to (sometimes it works right away, sometimes it takes few more minutes hours) remember to take a deep breath, calm down and focus. Really, it’s not so much really to be responsible for oneself only. Oh dear, I can’t really wait the day I’ll have children…

    For the “move” (not really sure if I can call it a move while I use my parents address as my official address, and have my stuff in storages in Switzerland and in Lapland, and sleep regularly on friend’s couches) I’ve learned some new tricks though. And I really consider that things are going a little bit smoother now than during the previous ten or so moves I’ve done. Although it still requires a cry or two to get all the sh*t together.

    TRANSIT PROCESS DESCRIPTION

    Right now, it’s all about the right bag or box for every type of gear. Then maybe someday it all will develop even further and eventually I’ll be packing up the yurt and riding away with horses (Mongolia would be an awesome place to visit btw). And if I may write down a brief and honest process description of my current reality, it would be like this:

    • pack your ski gear in your ski bags
    • pack your climbing gear in your climbing backpack
    • pack your MTB gear in your MTB backpack
    • pack your trekking and camping gear in your trekking backpack
    • pack your running gear in your smaller duffel bag
    • pack your everyday gear in your bigger duffel bag
    • pack your work gear and gadgets in your fjällraven kånken
    • pack your Morocco surf trip gear, (which you suddenly learned you’ll need in a month) in your another duffel bag – then notice you have no extra pack and share the running gear between all the other packs and pack the Morocco stuff in the small duffel
    • pack your city stuff, camera, notebooks, pens etc. in your city handbag
    • pack your random stuff in Ikea boxes
    • pack your essential home stuff in cardboard boxes

    -> give the “not essential for you but still helpful for someone else” stuff to your friends

    -> move some of the stuff into your friend’s storage and offer them burritos and beers and tremendous amounts of thank you‘s for that

    -> sit on your temporary home’s floor in the middle of all the leftover stuff which didn’t fit anywhere, cry, listen to Bob, consider burning everything, sell some, complain to closest friends in Whatsapp, and all the random people in your Instagram stories,  how hard everything really is

    -> stop crying, put on a nice dress, have a beer/wine and trust that it will alright, you’ll find a way, and go dancing.

    After all, the world is spinning and we can’t just stand on it.

     

    Tiina Kivelä


    FI: SANANEN DIGINOMADISMIN TODELLISUUDESTA

    Täällä ollaan isojen elämänmuutosten keskellä. Kuten olen jo kertonutkin, osa elämästäni palaa hetkeksi Lappiin ja eräänlainen muuttoprosessi on käynnissä. En toisaalta oikein tiedä miten tätä voi kutsua oikeaksi muutoksi, kun jatkossakaan minulla ei ole pysyvää osoitetta. Ja kun tavarani ja enemmän tai vähemmän satunnaiset vierailuni on jaettu Sveitsin ja Lapin välille, ystävien varastoihin ja vierashuoneisiin. Diginomadismi saattaa näyttää ja kuulostaa hienolta, mutta useimmiten se on vain yksi suuri sotku, jota yrittää manageroida parhaansa mukaan. Vain huomatakseen, että vaikka kuinka tekisi parhaansa, aina joku asia on väärässä maassa. Ja se tietokoneen laturin johto taas katkeamassa.

    Olen elänyt säästöilläni ja satunnaisilla töillä kesän (Sveitsi ei oikeasti ole niin kallis kuin aina kauhistellaan). Lisäksi olen ollut niin ystävällinen ihmisille, että saan pidettyä tavarani Sveitsissä odottamassa offseasonin viikonoppuseikkailuja ja kenties taas joskus pysyvämpää asumusta ja työtä vuorten juurelta.

    Nykyinen työni myös mahdollistaa matkat Lappiin ja työskentelyn oikeastaan mistä vain loppuvuoden. Paljon töitä tämän eteen on kyllä tehty, ja jos jotakin kiinnostaa miten tällainen hienon näköinen ja kuuloinen (digi)nomadismi on mahdollista, niin sanoisin että kovalla työllä ja hieman tuurillakin ehkä. Työmielessä kulunut vuoteni Sveitsissä ei ollut kevyt, startup maailma on aikalailla huhujen kaltainen, mutta en silti vaihtaisi päivääkään. Tai ehkä muutaman, vaikkakin kaikki se kokemus ja opit mitä tästä sai paikkaavat kyllä ne harvat haavat.

    HYVÄ ELÄMÄ MINULLE

    Tavaroiden pakkailun ja lajittelun ohessa tulee, kai ihan luontaisestikin, mietittyä enemmänkin syvällisempiä. Olen mm. tajunnut, että tämä suuri elämän myllerrys on kestänyt jo vuosia. Olen vähitellen luopunut oikeastaan kaikista vanhoista tavoista, tottumuksista, harrastuksista ja asioista joita olisi pitänyt tehdä, mutta jotka eivät kuitenkaan tehneet minua onnelliseksi. Lisäksi tajusin että kun moni ns. normaali asia ei ole edes useimmiten mahdollista meidän sukupolvellemme, kuten toistaiseksi voimassa olevat työsuhteet, omistusasunnot ja vuosilomat, on vain parasta keskittyä tekemään elämästään se paras mahdollinen, niiltä osin mihin voi vaikuttaa. Terve itsekkyys ei todellakaan ole aina pahitteeksi.

    Ja niin reboottasin asetukseni, vähitellen vuosien kuluessa, ja sprintaten lopussa Sveitsin ja erityisesti vuorten avustuksella. Yritän nyt parhaani mukaan keskittyä tekemään sitä mikä oikeasti tekee onnelliseksi ja millä on väliä. Juoksen ja liikun taas enemmän kuin vuosiin; treenaan jopa oikeita tavoitteita kohti. Enkä malta odottaa että pääsen taas lappiin sukkapuikkojen ja islantilaislankojeni, kirjojeni ja kahvikuppieni kimppuun. Lisäksi kiinnostaa syöminen, nukkuminen ja matkustelu. Sekä tietysti työ ja ystävät.

    MELKEIN ELÄMÄN TARKOITUKSEN ÄÄRELLÄ

    Suurin oivallus tässä kaikessa on ollut etten enää ota elämää niin vakavasti, silloin kun sitä ei oikeasti tarvitse. Pyrin ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se minulle tulee. Ja pyrin myös juurtumaan niihin todella hyviin asioihin; elämäntapaan, ihmisiin ja paikkoihin. Vaikka en kyllä uskokaan että voin juurtua vain yhteen paikkaan – se ei ole minua varten, eikä tarvitsekaan. Eikä Sveitsissä tästä elämästä ole nyt kyllä tarvinnut paljon valittaa – elämänlaatu on huikea ja elämäntyyli erityisesti minulle sopiva. Vielä kun sen paikallisen kielenkin oppisi…

    Elämäni tuntuu vihdoin oikealta, oikealta minulle. Ainakin suurimman osan aikaa.  En silti väitä ettenkö satunnaisesti “romahtaisi” ja kiroilisi ääneen (Instagram stories, olet ehkä nähnytkin) kaiken raskautta ja vaikeutta. Herään useimpina aamuina melkein paniikissa sydän tykyttäen, miettien mitä kaikkea pitääkään taas päivän aikana suunnitella, tehdä ja mistä kaikesta ottaa vastuu. Mutta sitten yritän muistaa hengittää syvään ja tunnistaa ne oikeasti tärkeät ja tarpeelliset toimet ja asiat. Ja unohtaa muun. Useimmiten onnistun hetkessä, joskus se vaatii hieman enemmän, juoksulenkin tai viinilasillisen tai pulahduksen jokeen.

    Eikä oikeasti pitäisi olla niin vaikeaa ottaa vastuu vain itsestään ja tekemisistään. Voi pojat, millaistahan tämä on sitten mahdollisesti jos joskus saan lapsia… Ja kun pitää pakata myös muiden reput.