Tiina Kivelä

As already mentioned, my life is experiencing some major changes these months. And there’s some amount lots of reflecting happening on the side. In-between the planning and booking and packing. And crying. It’s not easy but to keep this as honest as I want, I have to say that this girl is catching feelings. Which I think is quite a natural side-effect of a major life change and digital nomadism. Or I’m just getting old.

I’ve now realised that I got carried away with my life and struggles for few years, cutting off many of my old hobbies and habits and disconnecting from many of the familiar things. Things just didn’t feel right and so I readjusted my settings, to move more successfully (and happily) towards my dreams. And in Switzerland (one big dream came true this way, btw) it all culminated, like in a great movie-like final. Boom! I know I’m repeating myself, but mountains really help to put things and thoughts in their real place.


In Switzerland, I cut off the rest and readjusted almost everything. After coming to the conclusion that when the comforts of conventional “normal” life (let’s have a quiet moment for our generation) weren’t available, I better concentrate on making the best out of the things I could control. And so I set on creating the best possible lifestyle, while doing my best to stay sane and focused in the madness of startup world (that required some struggle too, but I survived and learned so much).

All this helped me to look at things from a new perspective, and after identifying the essential and eliminating the rest I’m now in the middle of reconnecting with the parts which make me happy. Things and activities like travelling, running, skiing, training (for something, setting goals etc.), wandering in woods, writing, reading, drawing, knitting etc. Even work. I also do my best to take the life at it comes to me now. Not taking it too seriously, but caring enough still. I’m also rooting for something, for the lifestyle, people and places; though I still haven’t found the place, maybe I don’t even need to – maybe that’s not really for me.

And in the mountains, even in Zürich, the life, the dream, proved the be better than I ever imagined it would come to me.  Now it finally feels right again, most of the time.

Tiina Kivelä



Finally, when the sh*t is back together (pardon my french, mom), it’s good to go back to Lapland for a while. Though the heart is and stays in the mountains, waiting for me to come back with the return ticket for another offseason (off for tourists, on for us). And yes, sometimes it feels quite absurd, this lifestyle of mine. Kind of a version of digital nomadism.

A friend even said I sound like an emo kid with my complaints notions of being always in between, having too much stuff for which I have no place etc. (yes, just champagne problems). Deep down I know I’m crazy with the complaints though; I have so little to complain really. Nevertheless, I don’t wanna pretend and say I wouldn’t be scared and stressed and bit out of place most of the time. This really isn’t lightweight.

So sometimes it’s important to get a little out of place. And not do what is expected of us. To surprise people, disappoint them, break things off, make mistakes, and live your life

© Garance Doré

When in doubt and stress (and when not in the mountains) I try to listen and read as much I can, especially comforting and motivating words. Like this: Alex Honnold by Jimmy Kimmel Live. It looks easy and crazy when he does what he does, but for him, it’s all about practice, preparation and hard work. And fun; something which makes him genuinely happy. We all don’t need to free solo El Capitan but we may and can define our own epic adventure levels and goals. And then go for them.

Tiina Kivelä


These weeks, in between exploring liveable Zürich (it’s been great, btw) I’ve been booking tickets, finishing previous projects and making the first plans and preparations for new ones. And had few meltdowns, trained, jumped head first into the river few times, eaten, slept and spent time with friends. Most of the days I wake up almost in a panic, heart beating and mind running over all the things I need to do and decide and take responsibility of. But then I try to (sometimes it works right away, sometimes it takes few more minutes hours) remember to take a deep breath, calm down and focus. Really, it’s not so much really to be responsible for oneself only. Oh dear, I can’t really wait the day I’ll have children…

For the “move” (not really sure if I can call it a move while I use my parents address as my official address, and have my stuff in storages in Switzerland and in Lapland, and sleep regularly on friend’s couches) I’ve learned some new tricks though. And I really consider that things are going a little bit smoother now than during the previous ten or so moves I’ve done. Although it still requires a cry or two to get all the sh*t together.


Right now, it’s all about the right bag or box for every type of gear. Then maybe someday it all will develop even further and eventually I’ll be packing up the yurt and riding away with horses (Mongolia would be an awesome place to visit btw). And if I may write down a brief and honest process description of my current reality, it would be like this:

  • pack your ski gear in your ski bags
  • pack your climbing gear in your climbing backpack
  • pack your MTB gear in your MTB backpack
  • pack your trekking and camping gear in your trekking backpack
  • pack your running gear in your smaller duffel bag
  • pack your everyday gear in your bigger duffel bag
  • pack your work gear and gadgets in your fjällraven kånken
  • pack your Morocco surf trip gear, (which you suddenly learned you’ll need in a month) in your another duffel bag – then notice you have no extra pack and share the running gear between all the other packs and pack the Morocco stuff in the small duffel
  • pack your city stuff, camera, notebooks, pens etc. in your city handbag
  • pack your random stuff in Ikea boxes
  • pack your essential home stuff in cardboard boxes

-> give the “not essential for you but still helpful for someone else” stuff to your friends

-> move some of the stuff into your friend’s storage and offer them burritos and beers and tremendous amounts of thank you‘s for that

-> sit on your temporary home’s floor in the middle of all the leftover stuff which didn’t fit anywhere, cry, listen to Bob, consider burning everything, sell some, complain to closest friends in Whatsapp, and all the random people in your Instagram stories,  how hard everything really is

-> stop crying, put on a nice dress, have a beer/wine and trust that it will alright, you’ll find a way, and go dancing.

After all, the world is spinning and we can’t just stand on it.


Tiina Kivelä


Täällä ollaan isojen elämänmuutosten keskellä. Kuten olen jo kertonutkin, osa elämästäni palaa hetkeksi Lappiin ja eräänlainen muuttoprosessi on käynnissä. En toisaalta oikein tiedä miten tätä voi kutsua oikeaksi muutoksi, kun jatkossakaan minulla ei ole pysyvää osoitetta. Ja kun tavarani ja enemmän tai vähemmän satunnaiset vierailuni on jaettu Sveitsin ja Lapin välille, ystävien varastoihin ja vierashuoneisiin. Diginomadismi saattaa näyttää ja kuulostaa hienolta, mutta useimmiten se on vain yksi suuri sotku, jota yrittää manageroida parhaansa mukaan. Vain huomatakseen, että vaikka kuinka tekisi parhaansa, aina joku asia on väärässä maassa. Ja se tietokoneen laturin johto taas katkeamassa.

Olen elänyt säästöilläni ja satunnaisilla töillä kesän (Sveitsi ei oikeasti ole niin kallis kuin aina kauhistellaan). Lisäksi olen ollut niin ystävällinen ihmisille, että saan pidettyä tavarani Sveitsissä odottamassa offseasonin viikonoppuseikkailuja ja kenties taas joskus pysyvämpää asumusta ja työtä vuorten juurelta.

Nykyinen työni myös mahdollistaa matkat Lappiin ja työskentelyn oikeastaan mistä vain loppuvuoden. Paljon töitä tämän eteen on kyllä tehty, ja jos jotakin kiinnostaa miten tällainen hienon näköinen ja kuuloinen (digi)nomadismi on mahdollista, niin sanoisin että kovalla työllä ja hieman tuurillakin ehkä. Työmielessä kulunut vuoteni Sveitsissä ei ollut kevyt, startup maailma on aikalailla huhujen kaltainen, mutta en silti vaihtaisi päivääkään. Tai ehkä muutaman, vaikkakin kaikki se kokemus ja opit mitä tästä sai paikkaavat kyllä ne harvat haavat.


Tavaroiden pakkailun ja lajittelun ohessa tulee, kai ihan luontaisestikin, mietittyä enemmänkin syvällisempiä. Olen mm. tajunnut, että tämä suuri elämän myllerrys on kestänyt jo vuosia. Olen vähitellen luopunut oikeastaan kaikista vanhoista tavoista, tottumuksista, harrastuksista ja asioista joita olisi pitänyt tehdä, mutta jotka eivät kuitenkaan tehneet minua onnelliseksi. Lisäksi tajusin että kun moni ns. normaali asia ei ole edes useimmiten mahdollista meidän sukupolvellemme, kuten toistaiseksi voimassa olevat työsuhteet, omistusasunnot ja vuosilomat, on vain parasta keskittyä tekemään elämästään se paras mahdollinen, niiltä osin mihin voi vaikuttaa. Terve itsekkyys ei todellakaan ole aina pahitteeksi.

Ja niin reboottasin asetukseni, vähitellen vuosien kuluessa, ja sprintaten lopussa Sveitsin ja erityisesti vuorten avustuksella. Yritän nyt parhaani mukaan keskittyä tekemään sitä mikä oikeasti tekee onnelliseksi ja millä on väliä. Juoksen ja liikun taas enemmän kuin vuosiin; treenaan jopa oikeita tavoitteita kohti. Enkä malta odottaa että pääsen taas lappiin sukkapuikkojen ja islantilaislankojeni, kirjojeni ja kahvikuppieni kimppuun. Lisäksi kiinnostaa syöminen, nukkuminen ja matkustelu. Sekä tietysti työ ja ystävät.


Suurin oivallus tässä kaikessa on ollut etten enää ota elämää niin vakavasti, silloin kun sitä ei oikeasti tarvitse. Pyrin ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se minulle tulee. Ja pyrin myös juurtumaan niihin todella hyviin asioihin; elämäntapaan, ihmisiin ja paikkoihin. Vaikka en kyllä uskokaan että voin juurtua vain yhteen paikkaan – se ei ole minua varten, eikä tarvitsekaan. Eikä Sveitsissä tästä elämästä ole nyt kyllä tarvinnut paljon valittaa – elämänlaatu on huikea ja elämäntyyli erityisesti minulle sopiva. Vielä kun sen paikallisen kielenkin oppisi…

Elämäni tuntuu vihdoin oikealta, oikealta minulle. Ainakin suurimman osan aikaa.  En silti väitä ettenkö satunnaisesti “romahtaisi” ja kiroilisi ääneen (Instagram stories, olet ehkä nähnytkin) kaiken raskautta ja vaikeutta. Herään useimpina aamuina melkein paniikissa sydän tykyttäen, miettien mitä kaikkea pitääkään taas päivän aikana suunnitella, tehdä ja mistä kaikesta ottaa vastuu. Mutta sitten yritän muistaa hengittää syvään ja tunnistaa ne oikeasti tärkeät ja tarpeelliset toimet ja asiat. Ja unohtaa muun. Useimmiten onnistun hetkessä, joskus se vaatii hieman enemmän, juoksulenkin tai viinilasillisen tai pulahduksen jokeen.

Eikä oikeasti pitäisi olla niin vaikeaa ottaa vastuu vain itsestään ja tekemisistään. Voi pojat, millaistahan tämä on sitten mahdollisesti jos joskus saan lapsia… Ja kun pitää pakata myös muiden reput.